Onko mitään keinoa saada itkua vähemmäksi vai onko se edes toivottavaa?

Epätoivon hetkellä varjot heijastuvat seinälle eivätkä päästä otteestaan.

Mielen polut jää seuraamaan musiikin lyriikkaa.

Etsien niistä lohtua:

************************

Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää...........

****

Taas katsot minuun niin kuin katsoit ennen
ja minä tiedän, muistoihimme jää
nuo hetket jolloin olimme kahden
hetket joissa aika unohtui.................

************

Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa...

******************************************************

Voiko elämä tuntua näin surkealta? Ei onneksi enää koko ajan, mutta on niin helppo löytää toi tunne. Se on vain hetki pinnan alla.

Sanasi sinkoilevat päässäni. Pakko päästä tavalla tai toisella eroon niistä. Pitäisikö pää operoida? Jos tunteet olisivatkin paiseita ruumiissa, olisi helpohko juttu poistaa ikävät jutut. Maalata loppuelämä kauttaaltaan vaaleanpunaisella siirapilla.

Vahdin itseäni ja mieltäni.

Itseäni metsästän.

En kyllä meinaa mitenkään päästä poterostani ylös. Itken aamusta kun herään ja nukkumaan mennessäni. Voipunut olo. Mieli sekaisin: kaikki toiveet ja odotukset jätteisiin. Ei halua heittää. Haluaisi vaan vaalia niitä.

Sain ihan mielettömän flunssankin aikaiseksi. En pystynyt muutamaan päivään liikkumaan sängyn pohjalta juurikaan mihinkään. Fyyset kivut saivat hetkeksi mielen ajattelemaan muita latuja.

Juteltiin hänen kanssaan. En pysty katsomaan silmiin. Tulee palava tarve saada mennä lähelle ja ymmärtää kaikki, että kaikki olisikin oikeutettua. Huuto sisälläni ei laannu.  

Miten voi nostaa jonkun ihmisen elämässään niin jalustalle, että hänen lähtiessään ei pysy itse pystyssä.

Kyllä se nyt täytyy myöntää jo itsellenikin. Kuin nalli kalliolle yksin pamahtelemaan taivaan alla.

Välillä miettiin että miten sitä voi olla niin sokea: uskoa ja luottaa kaiken mitä rakkaaksi kokema ihminen sanoo. Ja huomata sitten yksi päivä olevansa hyljeksitty syystä tai toisesta. Ei kuulemma rakkauden puutteesta. No mistä sitten? Rakastelun nautinto piti vaihtaa toiseen addiktioon: uskontoon. Koska siellä rakastetaan häntä niin pyyteettömästi, ettei sitä voi ymmärtää millään tavalla. Henkisen yhteyden uskonto kestää, mutta ei kuulemma muuta. Tässä sitä sitten ollaan.

Välillä miettii rakastamisen merkitystä. Paljonko siinä on olemassa lapsena opittua ja hyväksi havaittua tapaa selvitä elämästä mukavasti. Hyvin paljon luultavasti. Rakastettavana olemisen haluamisen merkitys on mulla korostuneena, ehdottomasti. Joinakin vuosina olen tehnyt aivan liikaa väärin itselleni saadakseni jotakin, jota silloin käsitin rakkaudeksi. Ilmeisesti se vieläkin jatkuu, koska olen tässä tilanteessa taasen.

Miten nämä valinta-asiat menevät näin? Tässä valintatalossa ei kyllä ole mikään vatupassissa.

Toivottavasi tästä oppisi pitemmän päälle edes jotain uutta itsestään.